”Kevään poliittisia ruumiita ei ole vielä laskettu, mutta veikkaan, että kun hallitus on vihdoin koossa ja savu on hälvennyt, häviäjien joukossa makaa wikidemokratia”, arvioi vapaa kirjoittaja Elina Grundström Helsingin Sanomien kolumnissaan.
Grundströmin mielestä demokratian avaaminen sekä vuorovaikutteinen ja rajat ylittävä keskustelu poliitikkojen ja kansalaisten välillä olisi jotenkin vaihtoehtoista voimakkaille ja selkeille kannanotoille. Puolueen jäsenten osallistuminen poliittisten ohjelmien tekoon tai hallitusohjelmaideointi laajemmalla foorumilla ovat hänen mielestään tuhoon tuomittuja ideoita, jotka johtavat epämääräiseen ideoiden heittelyyn ilman lopputuloksia.
Avoimuuden lisääminen ja ihmisten osallistuminen päätöksentekoon jo valmisteluvaiheessa ei tarkoita sitä, ettei asiantuntijoiden edelleen olisi tehtävä valmistelutyötä. Se ei myöskään tarkoita sitä, ettei edustuksellisella demokratialla olisi paikkaansa yhteiskunnassa, jossa kaikilla ei ole innostusta eikä aikaa politiikan harrastamiseen.
Avoimuuden lisääminen tarkoittaa sitä, etteivät tietyt valioyksilöt istu tiedon päällä voiden näin pitää sivistymättöminä ja päätöksentekokyvyttöminä kaikkia niitä, joilla ei ole heidän hautomaansa tietoon pääsyä.
”Wikidemokratian” edellytys onkin tiedon saatavuus. Ja tämän tiedon avaamisessa internetillä on suuri rooli.
Uusi vuorovaikutteinen media ja tiedon tuottaminen ei ole onneksi päätösasia - se on jo täällä.
Tiedon yhdessä tuottaminen on saanut aikaan paitsi ärtymystä joissain toimittajissa myös vallankumouksen. Oikean sellaisen.
Vuorovaikutteinen media oli suuressa roolissa ihmisten järjestäytyessä diktaattoreita vastaan, kansainvälisen paineen luomisessa ja esimerkiksi siviileihin kohdistuneiden väkivaltaisuuksien julkituomisessa Pohjois-Afrikan myllerryksissä.
Yhdessä tiedon luominen haastaa vanhan tavan, jossa valtaa pitävät kirjoittavat kansalaisille syötetyn totuuden, joka tuppaa elämään pitkään kansan muistissa ja koulujen historiankirjoissa.
Mitä avoimesti poliittisten kantojen muodostamiseen tulee, niin ei se tietenkään toimi siten, että avataan foorumi ja loistavia kantoja syntyy. Jonkun on oltava kokoava voima, suodattaa ideoista helmet, jaksaa kuunnella ehkä niitä muutamaa neekereistä vaahtoavaa tyyppiä ja lopuksi puolueen jäsenten tai heidän valitsemansa päättävän elimen on valittava, mitkä ideoista otetaan puolueen omiksi.
Kankeiden ja staattisten poliittisten ohjelmien rinnalle on myös kehitettävä joustavampia ja kevyempiä keskustelupapereita. Mikä olisikaan parempi paikka näiden luomiselle kuin internetin elävä yhteisö?
Grundström niputtaa avoimen demokratian samaan pakettiin yhteiskunnallisten yritysten kanssa. Nämä molemmat kuuluvat hänestä ideologiayhteiskuntaan, joka ei kirjoituksen mukaan ole ollenkaan hyvä asia. Yhteiskunnalliset yritykset hän näkee ainoastaan yrityksenä yksityistää valtiolle kuuluvat hommat.
Tämä on tietysti osittain aiheellinen pelko, mutta pelkästään siihen takertuminen estää näkemästä yhteiskunnallisten yritysten laajempia mahdollisuuksia.
Yhteiskunnallinen yrittäminen voidaan nähdä myös uudenlaisena tapana katsoa tuottavuutta ja voittoa. Kun tulosta arvioidaankin yhteisön tai ympäristön edun kautta, on yritystoiminta demokraattisempaa ja omaehtoisempaa kuin perinteisenä pidetty yritystoiminta. Yhteiskunnallinen yrittäjyys voisi korvata paitsi vuokratyöfirmoja, jotka polkevat sekä työntekijöiden että asiakkaiden oikeuksia, myös toimia monella muullakin kuin sosiaali- ja terveydenhuollon aloilla.
Grundström viittaa kirjoituksessaan Ulkopolitiikka-lehden kirjoitukseen, jossa Suomen Lontoon instituutissa työskentelevä Olli-Matti Nykänen moittii brittien Big society -ohjelmaa epärealistiseksi. Grundströmiltä on ehkä jäänyt lukiessa huomaamatta lehden edellinen artikkeli, jossa kirjoitetaan avoimuuden aikakaudesta.
Tuossa artikkelissa sanotaan: ”Pelko näyttää kuuluvan demokratian perusluonteeseen: ylhäältä valtaapitävät peräänkuuluttavat kansalta aktiivista osallistumista, toisaalta pelkäävät tavallisen kansan valtaa. Samalla logiikalla on vastustettu aikanaan esimerkiksi äänioikeuden antamista talonpoikaistolle ja naisille.”
Ja raskauttava asianhaara tässä kaikessa Grundströmin mielestä on se, että uusia ideoita (ja rehellisyyden nimissä myös vanhojen ideoiden toteuttamista) kehtaa esittää 1980-luvun nuoret ”jotka on kasvatettu luovuutta arvostavassa ilmapiirissä, jossa lapsia palkittiin nokkelista kommenteista”.
Kyllä. Meitä 1980-luvulla syntyneitä on ymmärretty paitsi torua silloin, kun olemme olleet tuhmia myös kehua, kun olemme oppineet ja oivaltaneet. Meidän ikäpolvemme tytöt ovat saaneet pelata jalkapalloa, pojat puhua rakkaudesta ja koulun seksivalistustunnilla yhdynnästä on kerrottu muutakin kuin että siitä voi tulla raskaaksi.
Meille on myös opetettu, että kenenkään mielipiteitä ei tule vähätellä sen perusteella, minä vuosikymmenenä he ovat syntyneet.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti